Jäähyväisruno pilkunviilaajille

Kampanjamme tulee tänään päätökseensä.

Kolmen viikon aikana olemme käsitelleet monia erilaisia kieleen liittyviä ilmiöitä, ja tässä vielä viimeisenä runo innokkaille pilkunviilaajille.

 

Jäläkikirjotus välmerkkiin naejalle

Pee äs.

Jos et muuta minun mielpitteestä niä,

ku missee on tiftonkiin piä,
ni eepä mulla sulle sitte muuta

ku etusormi koputtaa ohimoluuta.

Jos oot sitä mieltä,
jotta jos ee ossoo kirjakieltä,
pitäs olla hilijoo tae iäneti,
ni ooppa mulle piätäs aakomati.

Sillä täävellinen ee oo kukkaan,

jokkaesen kieleen tulloo historia mukkaan-

näkkyy missee on ollu ja kääny,

eekä syntaksi aena niin justiisa viänny.

Eli otappa silimä kooraan ja kahtele nätisti,

ee äetiskään halluis, että oot nihilisti.

Asiaan tartu, elä kieloppia hilloo,

sillä keenoin et muijen elämätä pilloo

-Merja Toppi

Mainokset

Kielikupla-ajatuksia

Yliopistossa jokainen opiskelija elää oman alansa sisäisessä kieli- ja osaamiskuplassa. Kuplan sisällä käsitys omasta osaamisesta hämärtyy, kun kaikki muutkin osaavat samat asiat. Vasta kuplan ulkopuolella liikkuessaan huomaa, mitä kaikkea on oppinut ja voi ehkä päästä näkemään, mitä oletuksia muilla ihmisillä on omasta osaamisesta.

Venäjän kielen pääaineopiskelijan kielikuplassa käytetään hyvin usein kursseihin ja opiskeluun liittyvää kieltä, jossa erilaiset tieteelliset termit vilahtelevat. Keskustelut venäjäksi tapahtuvat suurimmaksi osaksi luentosaleissa opettajan kanssa, joten “puhtaasti” ja “oikein” puhuminen ja kirjoittaminen tuntuvat paljon tärkeämmiltä, kuin asiasisältö. Eri esitelmiin tehtävät powerpoint-esitykset tai muut muille opiskelijoille näytettävät/jaettavat materiaalit pitää tarkistuttaa opettajalla ennen varsinaista esitelmän pitämistä kielioppivirheiden eliminoimiseksi. Tämä on tavallaan hyvä asia, mutta se myös saattaa tehdä opiskelijoista laiskempia oikeinkirjoituksen suhteen. Kielikuplassa oppii myös kiinnittämään huomiota puhumiseen fonetiikan tasolla, eikä se pelkästään rajoitu venäjän kieleen, vaan se ulottuu kaikkiin vieraisiin kieliin sekä valitettavasti myös äidinkieleen. Opiskelija voi hyvin usein olla kielipoliisi ääntämisen ja aksentin suhteen.

Kielikuplan ulkopuolella opiskelija on tilanteessa, jossa hän yrittää keskustella jokapäiväisistä asioista natiivipuhujan kanssa, joka saattaa nielaista sanojen päätteet ja puhua todella nopeasti tai hiljaa, toisin kuin yliopisto-opettajat. Varsinkin puhekielen ilmaisut ja sanaleikit menevät täysin yli hilseen, jolloin puhetilanteesta saattaa varsin nopeasti kehittyä “anteeksi, en ymmärtänyt” -fraasin toistamista. Opiskelija voi myös toistuvasti törmätä tilanteisiin, joissa hänen oletetaan ymmärtävän ja puhujan venäjää täydellisesti tilanteessa kuin tilanteessa vain siitä syystä, että hän opiskelee kieltä yliopistossa. Tämä saattaa vuosien saatossa tarkoittaa helpoimmassa tapauksessa sitä, että jonkin venäjänkielisen tv-ohjelman aikana kysellään koko ajan ymmärtääkö opiskelija oikeasti mitä puhutaan, ja vaikeimmassa tapauksessa sitä, että opiskelija laitetaan tulkkaamaan sekä venäjäksi että suomeksi ydinvoimalan rakentamiseen liittyvää palaveria etukäteen mitään asiasta ilmoittamatta.

Kielikuplaan on helppo ajautua. Yliopistomaailmassa toimiessaan tottuu helposti sujuvaan ja virheettömään kielelliseen ilmaisuun. Opintojen kuluessa kuitenkin oppii ajattelemaan kieltä joukkona resursseja, joihin kaikilla ei ole yhtäläistä pääsyä. Yliopistoon ajautunut opiskelija on etuoikeutetussa asemassa kielen suhteen: oikeakielisyyttä vaalitaan ja omat virheensä oppii korjaamaan usein jo ennen kuin muut ne huomaavat.

Monien arki ei kuitenkaan ole tätä. Suomen kieltä vasta opettelevaa ei voida vaatia oikeakielisyyteen, sillä hänellä ei ole resursseja siihen. Lukihäiriöiseltä ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista vaatia virheetöntä ilmaisua. Erityisen tärkeän kehyksen kielikuplan hahmottamiseen on tuonut sosiolingvistiikan opiskelu. Sitä kautta on oppinut, että esimerkiksi luokkaerot näkyvät vahvasti kielessä, eikä oikeakielisyys olekaan tärkeä arvo kaikkien ryhmien keskuudessa.

Internet on myös tärkeä lähde oman kielikuplan avaamisessa. Internetin kieli vaihtelee sulavasta kirjakielestä monimutkaisten lyhenteiden käyttöön ja oikeinkirjoitussääntöjen tahalliseen unohtamiseen. Kielen normeja muokataan ja haastetaan netin alakulttuureissa jatkuvasti. Norminvastaisella kielenkäytöllä voidaan esimerkiksi rakentaa omaa identiteettiä. Kieli on väline siinä missä moni muukin asia, eikä ole yhtä oikeaa tapaa käyttää sitä.

On yllättävän helppoa tuudittautua omaan olemiseensa ja elämiseensä kuplan sisällä. Vaatia muilta sitä, mitä itseltä vaaditaan ja johon on saanut eväät useamman vuoden opiskelun aikana. Vaatia muilta joko oikeakielisyyttä tai ymmärrystä sen suhteen, että kieltä voi käyttää monella tavalla ja se on okei.

Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että kieli on kommunikaation väline. Se välittää ajatuksia. Entä jos yhdessä päätettäisiin, että keskityttäisiin sisältöön eikä muotoon?

Kellään ei ole toista suurempaa oikeutta kieleen. Koulussa kieleen usein opitaan suhtautumaan taitoina ja sääntöinä, jotka voi hallita. Yliopistossa nämä kuvitelmat romuttuvat nopeasti. Kieltä ei niin vain kesytetä: se elää omaa elämäänsä alati muuttuen. On vaikea kuvitella, mitä kielen täydellinen osaaminen edes voisi tarkoittaa. Jokaisella on oma tapansa käyttää kieltä, eikä minkään tavan lähtökohtaisesti pitäisi olla toista arvokkaampi.

Usein kysymys ”oikeasta” ja ”väärästä” on kieliasioissa väärin aseteltu. Mielekkäämpää olisi peilata kielenkäyttöä kontekstiin ja pohtia, onko tämä tarkoituksenmukainen tapa käyttää kieltä juuri tässä tilanteessa, näiden ihmisten seurassa. Normien ja kirjoittamattomien sääntöjen rikkominen voi joskus olla paikallaan. Kieli on erottamaton osa yhteiskuntaa, ja on tärkeää kysyä, miksi toiset kielimuodot ovat yleisesti arvostetumpia kuin toiset. Näitä asenteita ravistelemalla voi muuttaa yhteiskuntaa tasa-arvoisemmaksi. Kyse ei ole vain yksilöllisistä asenteista, mutta niistä on hyvä aloittaa.

Miksi kieli herättää tunteita?

Miksi kieli ja sen normit herättävät niin voimakkaita tunteita? Kysyimme näkemystä suomen kielen professori Minna-Riitta Luukalta, joka on tutkimus- ja opetustyönsä ohella toiminut muun muassa suomen kielen lautakunnan puheenjohtajana sekä ylioppilastutkintolautakunnan jäsenenä ja sensorina. Näin Luukka vastasi:
–––––
”Äidinkieli on osa ihmistä, identiteettiä ja kulttuuria. Se on jotain omaa ja läheistä, tuttua ja turvallista. Kun kieli muuttuu, se alkaa tuntua vieraalta. Kielikorva särähtää. Kun normit horjuvat tai muuttuvat, turvallisuuden tunne vähenee. Eikö mikään säily ennallaan, eikö mihinkään voi luottaa? Osa ihmisistä rakastaa sääntöjä ja normeja, toiset karsastavat kahleita. Niin tai näin, monille meistä kieli on tärkeä ja herättää siksi voimakkaita tunteita.”

Salasana

Jääkaappirunoutta sateiseen päivään: runoilija Ilona Nordlundin teos Salasana kommentin kera, olkaa hyvä!photo405253125729003578

”Julkisen keskustelun perusteella me ihmiset ei enää kovin hyvin ymmärretä toisiamme, vaikka ois tarkoitus olla vilpitön eikä ironinen. Millainenkohan salasana tässä tarvittais, että typerä vastakkainasettelu loppuisi? Kaikki vastaukset tuntuu liittyvän epäloogisesti alkuperäisiin aiheisiin.” – Ilona Nordlund

Aksentti voi luoda ennakkoluuloja

Minkälaisia kokemuksia sinulla on erilaisista aksenteista?

Anne Leinonen on tutkinut, minkälaisia reaktioita aksentti voi aiheuttaa kuulijassa:

”Puhe voi olla sujuvaa, vaikka siinä olisi vahva aksentti, mutta kuulija saattaa omien asenteidensa tai kokemustensa perusteella suhtautua puhujaan silti kielteisesti pelkästään aksentin perusteella. Vieraalla aksentilla puhuvaa henkilöä kohtaan voidaan tuntea epäluuloisuutta: aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että vahva vieras aksentti vaikuttaa kuulijoiden käsityksiin jopa ammattitaidosta. Toisaalta tottuminen aksenttiin yleensä heikentää sen negatiivisia vaikutusta, samoin kokemukset erilaisista aksenteista. Toisinaan vieras aksentti voi herättää myös myönteisiä stereotypioita.” (s. 138)

Koko teksti voi lukea täältä.

Vieraalla kielellä puhumista ei kannata hävetä

Riku Rantalan kolumni  ”Tankeroiden pilkka saa luvan loppua tähän”
pureutuu hyvin suomalaisten häpeään omaa ja muiden kielenkäyttöä kohtaan.

Puhuminen vieraalla kielellä koetaan usein pelottavaksi ja hävettäväksi asiaksi, luultavasti siksi, koska kielenkäyttöön liittyy usein monia epävarmuustekijöitä. Varsinkin suomalaisille suunsa avaaminen vieraskielisessä ympäristössä on melkoinen peikko, ja virheiden pelossa vaikeneminen nähdään hyvin usein parempana vaihtoehtona.

Kielitaito ei kuitenkaan ole sitä, että osaa ulkoa luetella täydellisesti jokaisen kielioppisäännön ja sanojen väliset vivahde-erot, vaan kielitaitoa on se, että pystyy kommunikoimaan muiden ihmisten kanssa ja tulee ymmärretyksi, huolimatta siitä, että tekee pieniä virheitä tai joutuu käyttämään elekieltä apunaan.

Kielitaito paranee, mitä enemmän sitä käyttää. Ainoa vaihtoehto on siis avata suunsa, antaa asian tulla, olla välittämättä omista ja muiden virheistä sekä keskittyä täydellisen  kielen sijasta sisällön tuottamiseen.

Rallienglanti ja kaikki muutkin kunniaan!

Ja lopuksi: Miksi muiden puhumista/aksenttia vieraassa kielessä edes pitäisi hävetä tai pilkata?

Tässä vielä linkki alussa mainittuun kolumniin:

http://www.hs.fi/matka/a1378456533966

Fatun tarina

Video

Eilen jaoimme blogipostauksen lukihäiriöaiheesta. Tänään on luvassa video. Tai peräti kaksi.


Ensimmäisessä laajemmin Fatun tarina. Käytä tähän se 13 minuuttia, jonka käyttäisit johonkin muuhun tai tsekkaa lyhyemmästä, toisesta videosta tiivistettynä se, mitä olisi hyvä muistaa kun kommentoi toisen tekstiä netissä ainoastaan sen ulkoasun perusteella.